Wieninmaistelua: 2011

Kolme viikkoa on vilahtanut ohi niin nopeasti, ettei siinä ajassa juuri ole ehtinyt sitä kuuluisaa kissaa sanoa. Opinnot ovat edenneet molempien osalta ihan mukavasti ja helteiden jälkeen hyiseltä tuntuva kylmyys on lopulta saapunut osaksemme. Ensimmäiset tentit ovat jo takanapäin, mutta paljon on tekemistä vielä edessä ennen joululomille pääsemistä. Koulun aikataulutukseen on jotakuinkin tottunut ja maanantain aamuherätykset tuntuvat aivan yhtä pahoilta kuin koto-Suomessakin.

Toissaviikon kohokohtiin kuului eittämättä allekirjoittaneen toinen piipahdus syksyisessä Münchenissä. Tällä kertaa kohteena ei ollut Oktoberfestit, eikä jalkaan vedetty edes nahkahousuja. Jo toista syksyä peräkkäin päätin lähteä vilkaisemaan lempijoukkue Bayern Münchenin nykykunnon Mestarien liigassa. Seuranani oli muuan ystävä Wienistä, johon toivottavasti sain iskostettua jonkin sortin Bayernin kipinän, yrityksestä ei ainakaan jäänyt uupumaan! Itse peli oli aivan alkuminuutteja lukuun ottamatta melkoinen trilleri, jossa nähtiin Gomezin hattutemppu (ensimmäisellä puoliajalla), kaksi ulosajoa, Schweinsteigerin ikävä loukkaantuminen, kymmenkunta keltaista sekä kaikkiaan viisi maalia. Lopputulokseksi Allianz-areenalle jäi kotivoitto 3-2 ja ottelun jälkeen tulin alkaneeksi suunnittelemaan jo uutta reissua takaisin. Münchenissä syksy ja ruska oli juuri parhaimmillaan ja seuraavan aamupäivän kiertelimme hieman vanhaa kaupunkia ristiin rastiin. Sitä ennen tulimme piipahtaneeksi Bayernin harjoitusalueella, jossa saimme seurata joukkueen aamuharjoituksia melko läheltä. Porukkaa paikalla oli pilvin pimein ja sekä fanien että joukkueen ilmeet olivat melko huojentuneita edellispäivänä ansaituista kolmesta pisteestä. Matkamme Wienin ja Münchenin välillä kulki autobahnien kautta ja matkan aikana Alpit siinsivät jylhästi taivaanrannassa. En malta odottaa laskettelukautta!

Aamuharkat

Viime viikko meni hyvin pitkälti suomalaisen ystävämme Matin kanssa leikkien ja touhuten. Matti oli Wienissä vierailulla tyttöystävänsä Ellan luona, joka touhuaa täällä päässä parhaillaan jatko-opintojaan. Visiitin aikana dartsibaarit tulivat tutuiksi (joista yhdessä baarimikko oli varmasti eniten päissään: kiskoi vartin välein tekilan huiviinsa ja tanssi kuin viimeistä päivää, kuvamatskua löytyy!) kuten myös perinteiset Bingo-iltamat ja kävinpä heittämässä toverini kanssa lisäksi toisen opaskierroksen jo hyväksi todetussa Ottakringerin panimossa. Seuralaisemme kierroksella koostuivat paikallisista eläkeläisryhmistä, mutta yhteinen kieli löytyi helposti, sosiaalisia nuorukaisia kun olemme! Kierroksen ja tuotevertailun jälkeen tulin varoittaneeksi opastamme (joka oli siis sama kuin viime kerralla), että ystävysten saapuessa yksittäin luoksemme käymään, joudun varmasti lunastamaan jonkin sortin kausikortin tähän nähtävyyteen. Kävimme myös keisarin vanhoilla metsästysmailla Leinzer Tiergartenissa, joka on nykyään lenkkeilijöiden ja ulkoilijoiden suuressa suosiossa. Alueen aitojen sisällä elää nykyään muun muassa 1000 villisikaa ja 700 muflonia yms.. Paikka teki todella vaikutuksen ja sinne tulee varmasti suunnattua myös uudelleen. Luonnollisesti kävimme tutustuttamassa Ellan ja Matin hulppeisiin viinikukkuloihin, jossa järjestimme pienimuotoisen piknikin ja vierailimme Heurigerissa. Mukana oli myös Even ruotsalainen opiskelukaveri Cecilia. Säältä ei olisi voinut enempää pyytää, sillä elohopea kipusi varmasti päälle 15 asteen ja ylämäissä takit vaihtuivat hyvin nopeasti t-paitoihin. Porukassa oli mukava nautiskella viimeisistä lämpimistä syyspäivistä.

Kukkulan kuninkaat ja kuningattaret

Darts-mestarit

Kauppias hoitaa homman!

Leinzer

Keisarin vaatimaton metsästysmaja

Stephansdomin katon mosaiikkeja

Matin hyvästeltyämme torstaina kylään tupsahtivat appivanhemmat, joita myös Even porukoiksi kutsutaan. Tuliaisina Suomesta saimme ruisleipää, suklaata ja mikä tärkeintä, talvitakit. Viikonlopun hurvittelimme pitkin kaupunkia kiertäen kaikki tärkeimmät nähtävyydet, syöden enemmän kuin tarpeeksi sekä ottaen kaiken kaikkiaan melko lailla lunkisti. Sunnuntain kohokohta oli varmasti vierailu Schönbrunnin eläintarhassa, joka itse asiassa on maailman vanhin lajiaan. Eläintarha on auki ympäri vuoden ja pientä oudoksuntaa herätti nähdä eläimet ulkona aamupakkasessa, kun itsekin tuntui tärisevän kylmyydestä. Pääsimme myös ensimmäistä kertaa kiertämään Wienin kuuluja joulutoreja, jotka osoittautuivat mukavan tunnelmallisiksi kiertelypaikoiksi. Näillä markkinoilla Glühwein virtaa ja ihmiset nauttivat joulun odotuksesta. Lämmikkeiden valikoima paikan päällä oli valtaisa aina Red Bull- punsseista Turbopunsseihin ja Granaattiomenapunsseihin. Joulutoreja järjestetään ympäri kaupunkia ja ehdimme piipahtaa sekä Rathausin- että yliopiston kampuksen melskeessä. Glühwein oli sen verran lämmittävää ja herkullista sorttia, että paikat käyvät joulun lähestyessä varmasti tutuiksi.

Ikkunaostoksilla joulumarkkinoilla

Pientä iltapalaa

Jatkosta sen verran että suunnitelmissa on viikonlopun reissu Budapestiin sekä joulutorien antimia. Joulukuun lähestyessä saamme lisäksi vieraita tällä kertaa Jessen puolelta..

Pikku-Nälkä tunnustaa väriä

Pari viikkoa on siis viimeisestä blogikirjoituksesta vierähtänyt ja on tullut aika päivittää hieman kuulumisia. Turhan paljoa ei tämän ajan sisään ole ehtinyt tapahtua, sillä pääasiallisesti olemme vain koettaneet tottua koulunkäytiin ja perinteisempään arkeen. Koulua onkin riittänyt jos jonkin verran, mutta kurssit hakevat vielä paikkaansa ja vaihtelua on esiintynyt paikoin runsaasti.

Tylsyyden karistamiseksi olimme kehittäneet toissa viikonlopuksi hieman erilaista tekemistä, sillä päätimme suunnata parin ystävämme kanssa n. 80 km Wienistä länteen, Wachaun laaksoon. Wachaun alueen pitkä historia on tuonut sille paikan Unescon maailmanperintölistalta, eikä ihme: Ikivanhat linnanrauniot liki jokaisen lämminhenkisen kylän yhteydessä sekä silmänkantamattomiin ulottuvat viinialue-istutukset olivat unohtumaton näky.

Reittivalintamme bongasimme alun perin netistä, jossa jokin matkatoimisto tarjosi samaa kierrosta kalliiseen ja kahdeksan päivää kestävään pakettihintaan. Aikataulumme ja kukkaromme ei tähän luonnollisestikaan venynyt ja kunnianhimoisia kun olemme, päätimme vetäistä koko kierroksen omatoimisesti kolmeen päivään. Hameväellä oli luentoja vielä perjantaina, joten sovimme tapaavamme ensimmäisessä yöpymispaikassamme, jolloin he voisivat liittyä mukaamme toiselle patikointipäivälle. Starttasimme Danielin kanssa aamunkoin aikaan liikkeelle ja heti ensimmäisenä vuorossa oli n. 35 km rupeama Kremsistä Dürnsteinin kautta Weissenkircheniin. Kartan viikonlopun liikkumiselle saimme turisti-infosta ja samalla muutamia vinkkejä matkan varrelle. Ensimmäinen 15 km sujui vaivatta ja totuttautuessa jylhiin maisemiin. Saavutettuamme päivän puolivälin Dürnsteinissa, aloimme ymmärtää miksi matkatoimisto oli jakanut tämän matkan kahdelle päivälle. Syötyämme lähdimme kapuamaan eteenpäin ja välillä meno osoitti todellisia hyytymisen merkkejä. Sisulla jaksoimme kuitenkin loppuun asti ja saavuimme majoituskyläämme Weissenkircheniin pimeyden jo laskeuduttua. Enää tämän myöhäisemmäksi saapuminen ei olisi voinut enää venyä, sillä maasto metsässä oli välillä melko vaativaa. Kohtasimme pienoisia vaikeuksia perillä kylässä, sillä toisin kuin odotimme, emme löytäneet ensi alkuun illallispaikkaa. Kysyvä ei tieltä eksy ja paikallinen viiksiniekka opasti meidät Tonavan rantaan maistelemaan "kalaspesialiteetteja", ja herkkua oli!

Yöpymiset olivat yksi tämän reissun suurin haaste, sillä saimme varattua ne vasta lähtöä edeltävänä päivänä. Vaikkei vaellusreiteillä juuri muita kanssavaeltajia näkynyt, oli sekä hotellit että gasthofit järjestään täyteen buukattuja. Kuin ihmeen kaupalla saimme lopulta yösijan molemmiksi öisiksi, eikä tämä tullut edes hyvin kalliiksi. Ensimmäisen yön hotelli oli herttainen perheyritys ja kaikin puolin hintansa arvoinen. Tärkein kriteeri oli kiistatta aamupala, sillä sen avulla meidän tuli jaksaa lähteä liikkeelle.

Lauantaina jatkoimme taivallusta neljästään ja vuorossa oli reilun 12 kilometrin etappi. Kiirehtimiseen ei siis ollut tarvetta ja kykenimme jopa pitää kunnon lounastauon torkkuineen erään viinitarhan ytimessä. Päätepisteemme tälle päivälle oli Spitz ja saavuimme kylään hyvissä ajoin. Kaupat ym. aktiviteetit olivat menneet jo kiinni, joten päätimme kivuta Spitzin linnan raunioihin tutkimusmatkalle. Yöpaikkamme oli paikallinen gasthof, joka oli juuri mitä tarvitsimme. Illallistamassa kävimme alakerran ravintolassa ja poikkesimmepa myös sturmeille läheiseen kuppilaan paikallisten seuraksi.

Sunnuntaina lähdimme matkaan pienten rakkojen sävyttämänä ja edessämme oli vaelluksen viimeinen päivä. Yksi oli poissa pelistä ruokamyrkytyksen vuoksi, joten jatkoimme eteenpäin kolmisin. Päivän ohjelma koostui n. 17 kilometrin taipaleesta ja tällä kertaa meidän tuli pitää myös aikataulusta kiinni, mikäli haluaisimme ehtiä näkemään päätepisteessä Melkin kuuluisan luostarin. Ensimmäisenä tuli ylittää Tonava perinteisesti lossilla, joka oli jo elämys sinänsä. Lautan parivaljakko kävi lämmittelemässä välillä kabiinissa kaminan ääressä samalla kun taistelivat joen virtaa vastaan. Ylityksen jälkeen retki sujui jouhevasti, vaikkakin ensimmäinen kolmen kilometrin jyrkkä nousu oli turhan karski herätys hyiseen aamuun. Päivän polku kierteli liiaksi metsäosuuksia, eikä ollut aivan yhtä nautinnollinen kuin edelliset päivät viinitarhojen yllä. Ennen Melkiin saapumista pysähdyimme Aggsteinin raunioille, joista avautui jälleen kerran uskomattomat näkymät yli jokilaakson. Päätimme muiden esimerkillä kiivetä vielä hieman korkeammalle kallioille, mutta ylös päästyämme alkoi huipata ja hälytyskellot soida: olo oli suoraan kuin Renny Harlinin "Cliffhangerista". Kalliokielekkeiden alla avautui monen kymmenen metrin vapaapudotus ja porukka posetteli miten päin sattuu kameran edessä. Suomessa tämä olisi ollut ehkä noin kolmellakymmenelläkahdella tavalla kiellettyä, mutta luonnollisesti jouduin myös itse uhrautumaan linssiludeksi. Eve ei kauaa touhua kameran takaa katsellut vaan ryömi takaisin puskiin ja kotitaloutemme selväjärkisempi puoli sai onneksi myös minut mukaansa. Jatkoimme sydämentykytysten jälkeen matkaamme ja saavuimme Melkiin jo hyvissä ajoin, jolloin ehdimme tutustua hulppeaan pyhättöön kiirehtimättä. Luostari oli komea ja historiallinen paikka ja paukkumme riitti juuri ja juuri sen kiertämiseen. Junamatka kotiin olikin sitten yhtä jumitusta ja silmäluomien lisäksi jalat alkoivat tuntua luonnottoman painavilta.

Sää suosi todella patikointiamme, sillä aurinko paistoi suuren osan ajasta. Aamuisin oli ehkä hieman "koleahko", kun mittari näytti noin nollaa, mutta sitä ei ylämäissä tarvinnut pitkään päivitellä. Kolmen päivän aikana patikoitavaa kertyi helposti yli 65 km. Matkana tämä ei olisi tuntunut miltään, mutta hurjat kukkulat ylä- ja alamäkineen sekä täyteen ahdetut reput aiheuttivat välillä puuskutusta ja lohduttomia huokauksia seurueessamme. Mieleen tuli väistämättä Kolin kukkulat ja vanha kunnon Ahmanhiihto, jossa viimeksi olen samanlaisia tuntemuksia kokenut. Yhteistä näille on myös voittaja-fiilis, jonka kokee päästessään kotiin nuolemaan haavojaan.

Koulun ohessa olemme tämän pariviikkoisen aikana käyneet tiistaisin urkka-kursseilla juoksemassa ja futistelemassa ja tämä on osoittautunut tervetulleeksi vastapainoksi opiskelulle. Lisäksi kävimme viettämässä iltaohjelmaa mm. lautapelien merkeissä Spiel-Barissa ja viimeksi perjantaina jakauduimme niin, että isäntä lähti mielenkiinnosta tarkastamaan Wienin tarjoamat puitteet Volksmetallille (puolet bändeistä tuli normaalisti Suomesta) ja emäntä karkasi vaihtareiden "Bad Taste" - partyihin, jossa meno oli mautonta ja ysäri valtasi tanssilattian.

Siinä tärkeimmät. Eikä unohdeta kuvia, joita tuli kyllä otettua runsain mitoin!