Wieninmaistelua: Parin viikon tekemiset ja tekemättömyydet.

Pari viikkoa on siis viimeisestä blogikirjoituksesta vierähtänyt ja on tullut aika päivittää hieman kuulumisia. Turhan paljoa ei tämän ajan sisään ole ehtinyt tapahtua, sillä pääasiallisesti olemme vain koettaneet tottua koulunkäytiin ja perinteisempään arkeen. Koulua onkin riittänyt jos jonkin verran, mutta kurssit hakevat vielä paikkaansa ja vaihtelua on esiintynyt paikoin runsaasti.

Tylsyyden karistamiseksi olimme kehittäneet toissa viikonlopuksi hieman erilaista tekemistä, sillä päätimme suunnata parin ystävämme kanssa n. 80 km Wienistä länteen, Wachaun laaksoon. Wachaun alueen pitkä historia on tuonut sille paikan Unescon maailmanperintölistalta, eikä ihme: Ikivanhat linnanrauniot liki jokaisen lämminhenkisen kylän yhteydessä sekä silmänkantamattomiin ulottuvat viinialue-istutukset olivat unohtumaton näky.

Reittivalintamme bongasimme alun perin netistä, jossa jokin matkatoimisto tarjosi samaa kierrosta kalliiseen ja kahdeksan päivää kestävään pakettihintaan. Aikataulumme ja kukkaromme ei tähän luonnollisestikaan venynyt ja kunnianhimoisia kun olemme, päätimme vetäistä koko kierroksen omatoimisesti kolmeen päivään. Hameväellä oli luentoja vielä perjantaina, joten sovimme tapaavamme ensimmäisessä yöpymispaikassamme, jolloin he voisivat liittyä mukaamme toiselle patikointipäivälle. Starttasimme Danielin kanssa aamunkoin aikaan liikkeelle ja heti ensimmäisenä vuorossa oli n. 35 km rupeama Kremsistä Dürnsteinin kautta Weissenkircheniin. Kartan viikonlopun liikkumiselle saimme turisti-infosta ja samalla muutamia vinkkejä matkan varrelle. Ensimmäinen 15 km sujui vaivatta ja totuttautuessa jylhiin maisemiin. Saavutettuamme päivän puolivälin Dürnsteinissa, aloimme ymmärtää miksi matkatoimisto oli jakanut tämän matkan kahdelle päivälle. Syötyämme lähdimme kapuamaan eteenpäin ja välillä meno osoitti todellisia hyytymisen merkkejä. Sisulla jaksoimme kuitenkin loppuun asti ja saavuimme majoituskyläämme Weissenkircheniin pimeyden jo laskeuduttua. Enää tämän myöhäisemmäksi saapuminen ei olisi voinut enää venyä, sillä maasto metsässä oli välillä melko vaativaa. Kohtasimme pienoisia vaikeuksia perillä kylässä, sillä toisin kuin odotimme, emme löytäneet ensi alkuun illallispaikkaa. Kysyvä ei tieltä eksy ja paikallinen viiksiniekka opasti meidät Tonavan rantaan maistelemaan "kalaspesialiteetteja", ja herkkua oli!

Yöpymiset olivat yksi tämän reissun suurin haaste, sillä saimme varattua ne vasta lähtöä edeltävänä päivänä. Vaikkei vaellusreiteillä juuri muita kanssavaeltajia näkynyt, oli sekä hotellit että gasthofit järjestään täyteen buukattuja. Kuin ihmeen kaupalla saimme lopulta yösijan molemmiksi öisiksi, eikä tämä tullut edes hyvin kalliiksi. Ensimmäisen yön hotelli oli herttainen perheyritys ja kaikin puolin hintansa arvoinen. Tärkein kriteeri oli kiistatta aamupala, sillä sen avulla meidän tuli jaksaa lähteä liikkeelle.

Lauantaina jatkoimme taivallusta neljästään ja vuorossa oli reilun 12 kilometrin etappi. Kiirehtimiseen ei siis ollut tarvetta ja kykenimme jopa pitää kunnon lounastauon torkkuineen erään viinitarhan ytimessä. Päätepisteemme tälle päivälle oli Spitz ja saavuimme kylään hyvissä ajoin. Kaupat ym. aktiviteetit olivat menneet jo kiinni, joten päätimme kivuta Spitzin linnan raunioihin tutkimusmatkalle. Yöpaikkamme oli paikallinen gasthof, joka oli juuri mitä tarvitsimme. Illallistamassa kävimme alakerran ravintolassa ja poikkesimmepa myös sturmeille läheiseen kuppilaan paikallisten seuraksi.

Sunnuntaina lähdimme matkaan pienten rakkojen sävyttämänä ja edessämme oli vaelluksen viimeinen päivä. Yksi oli poissa pelistä ruokamyrkytyksen vuoksi, joten jatkoimme eteenpäin kolmisin. Päivän ohjelma koostui n. 17 kilometrin taipaleesta ja tällä kertaa meidän tuli pitää myös aikataulusta kiinni, mikäli haluaisimme ehtiä näkemään päätepisteessä Melkin kuuluisan luostarin. Ensimmäisenä tuli ylittää Tonava perinteisesti lossilla, joka oli jo elämys sinänsä. Lautan parivaljakko kävi lämmittelemässä välillä kabiinissa kaminan ääressä samalla kun taistelivat joen virtaa vastaan. Ylityksen jälkeen retki sujui jouhevasti, vaikkakin ensimmäinen kolmen kilometrin jyrkkä nousu oli turhan karski herätys hyiseen aamuun. Päivän polku kierteli liiaksi metsäosuuksia, eikä ollut aivan yhtä nautinnollinen kuin edelliset päivät viinitarhojen yllä. Ennen Melkiin saapumista pysähdyimme Aggsteinin raunioille, joista avautui jälleen kerran uskomattomat näkymät yli jokilaakson. Päätimme muiden esimerkillä kiivetä vielä hieman korkeammalle kallioille, mutta ylös päästyämme alkoi huipata ja hälytyskellot soida: olo oli suoraan kuin Renny Harlinin "Cliffhangerista". Kalliokielekkeiden alla avautui monen kymmenen metrin vapaapudotus ja porukka posetteli miten päin sattuu kameran edessä. Suomessa tämä olisi ollut ehkä noin kolmellakymmenelläkahdella tavalla kiellettyä, mutta luonnollisesti jouduin myös itse uhrautumaan linssiludeksi. Eve ei kauaa touhua kameran takaa katsellut vaan ryömi takaisin puskiin ja kotitaloutemme selväjärkisempi puoli sai onneksi myös minut mukaansa. Jatkoimme sydämentykytysten jälkeen matkaamme ja saavuimme Melkiin jo hyvissä ajoin, jolloin ehdimme tutustua hulppeaan pyhättöön kiirehtimättä. Luostari oli komea ja historiallinen paikka ja paukkumme riitti juuri ja juuri sen kiertämiseen. Junamatka kotiin olikin sitten yhtä jumitusta ja silmäluomien lisäksi jalat alkoivat tuntua luonnottoman painavilta.

Sää suosi todella patikointiamme, sillä aurinko paistoi suuren osan ajasta. Aamuisin oli ehkä hieman "koleahko", kun mittari näytti noin nollaa, mutta sitä ei ylämäissä tarvinnut pitkään päivitellä. Kolmen päivän aikana patikoitavaa kertyi helposti yli 65 km. Matkana tämä ei olisi tuntunut miltään, mutta hurjat kukkulat ylä- ja alamäkineen sekä täyteen ahdetut reput aiheuttivat välillä puuskutusta ja lohduttomia huokauksia seurueessamme. Mieleen tuli väistämättä Kolin kukkulat ja vanha kunnon Ahmanhiihto, jossa viimeksi olen samanlaisia tuntemuksia kokenut. Yhteistä näille on myös voittaja-fiilis, jonka kokee päästessään kotiin nuolemaan haavojaan.

Koulun ohessa olemme tämän pariviikkoisen aikana käyneet tiistaisin urkka-kursseilla juoksemassa ja futistelemassa ja tämä on osoittautunut tervetulleeksi vastapainoksi opiskelulle. Lisäksi kävimme viettämässä iltaohjelmaa mm. lautapelien merkeissä Spiel-Barissa ja viimeksi perjantaina jakauduimme niin, että isäntä lähti mielenkiinnosta tarkastamaan Wienin tarjoamat puitteet Volksmetallille (puolet bändeistä tuli normaalisti Suomesta) ja emäntä karkasi vaihtareiden "Bad Taste" - partyihin, jossa meno oli mautonta ja ysäri valtasi tanssilattian.

Siinä tärkeimmät. Eikä unohdeta kuvia, joita tuli kyllä otettua runsain mitoin!